MINÄ ANNA BRIITTA HALONEN.PAAVALIN VAIMO

Terve tänne tultuanne.vierahaksi saatuanne,

Lapin lasten laulu maille,

Kaunihin Kemijärven rantamiin.

Halosen suvun syntyjuurille.

Minä olen Anna Priitta Halonen ,Paavalin Halosen vaimo,sitkeää sorttia,kuin tunturikoivu,ei taitu ei taivu.Olenhan mahti suvun kantaäiti,suuri on sukuni,ylpiä ja komia.

Palatessaan ryöstöretkeltä KantalahdestaPaavali pysähtyi näihin kaunisiin maisemiin.Ihastui

Ja enneunen nähtyään,ei rauhaa saanut, näki kirkon ison veen rannalla,Kuumaniemeksi mainitulla paikalla.Myöhemmin paljon isoja rakennuksia,räjähdyksiä,välähdyksiä.paljon vakoisia ritstejä.Ei auttanut Annan kyneleet,ei kauniit pyynnöt vaan matkaan oli lähdettävä.

Paavali,tuo mieheni sotahullu jurrikka,minut ja poikani näihin selkosiin toi.Soutaen,sauvojen,kävellen ,matkamme taittui,kohti Kemijärven erämaita.Uusille vaaroille,oudoille seuduille.

Uudisraivaajan elämä oli karua,mieheni Paavali,kuokki,kuivatti,raivasi,Rakensi pirtin valkokylkisen kodoksemme,Halosenniemeen.

Sissisodat riehuivat,tuli kostaja Vasali Kantalahdesta,ryösti minut mukaansa,linnaansa telkesi.

Paavali paikan selvitti,apuun riensi sotaisan joukkonsa kera.Kylystä minut Vasalin kanssa löysi,tappoi tuon katalan ”ryssänketaleen”,minut,vaikka tiineenä Vasalista olin kotiin toi.Syntyi tumma lapsi Halosen sukuun,siinä kasvoi,varttui,muiden joukossa.

Kerronpa teille salaisuuden,suunne sulkekaa,kielenkannat lukitkaa.Tässä pojassa oli alku kemijärveläiselle uudelle mahtisuvulle.

Elettyään vuosia ainoana perheenä kauniissa Halosenniemessä,koin järkytyksen aamutarpeillani,kohosi savu vaarantakaa.Minä Anna Priitta mietin:

Me Haloset tänne ensin ehdittiin,

omistuksemme laki,minne kaiku äänen antoi,se meille kuului.

Liian liki mielestäni,tuokin tulensa laittaa.

Kun aamuni reissut häiritään,ei enää paikkaa vapaudelle.

Tätä tarinaa me kemijärveläiset olemme pitäneet varhaisena esimerkkina nurkkakuntaisuudesta ja ennakkoluulona muualta tulleita kohtaan.

Minua Anna Priitta Halosta on pidetty sukuni yleänä kantaäitinä,tarkasti rajojani vartioivana,ja oman arvoni tuntevana,mahti naisea.En kumarra,en taitu,en taiv

Minä tunsin tuulen vihat,joen hengen,ne minulle tarinoivat,kuulaina kevätöinä,kun miesväkeäni kotiin odotin,saloilta avarilta,riistamailta mainioilta.Miniöilleni virkoin.

Muistakaa on luonto täynnä elämää,myös henkiä,on ilmatarta,maaemoa,ukkosen jumalaa.Joen mahtava henki,lähettää mahtavan impyensä meitä tervehtimään,näin Anna puheli.

Tuli Kostamosta kosiaja Halosen sukuun:

Neito vasten vastaili,emmä tästä ennen jouva,kun kiven kuluksi jauhan.

Pieksän petkeleen periks,enkä mie Kostamoon lähe,siellon pitkät päivät,päivät pitkä,

yöt lyhyet,iltaistumat ikävät.

Mutta Oinahalle mie lähen,jotta jouankin.

Lähen mie Oinahalle syömähän Oinahan kaloja,

Oinahan matehia keittämähän.

Hyvä on Oinahalla olla,kaunihalla Kemijoella.

Ei riitä meille omat kankahat,Ei Puikkolat,ei Oinahat.

Minne ei ääni kaiuna kanna sinne sukuni leviää,kauas,kauas

sinne Paavalin ja Annan omistuksen laki yltää.