Olen tässä mietiskellyt ihmisten herkkänahkaisuussta...mistä se mahtanee johtua.Onko elämä mennyt sellaiseksi.ettei nähdä isoja kokonaisuuksia,vaan takerrutaa yhteen vähäpätöiseen asiaan.Voi olla niinkin,mikä minusta tuntuu vähäpätöiseltä,se voikin olla toiselle elämää suurempi asia.

Välillä tuntuu,ettei uskalla sanoa mitään,kun en aina osaa asetella sanakääänteitäni kovin hienohipiäisesti.Olen tottunut sanomaan sanottavani suoraan,kiertelemättä ja kaartelematta...olemalla muutamanlainen Niskavuoren Loviisa.Omistan vaarallisen ja omalaatuisen humorintajun.Ei se Loviisakaan pahaa puheillaan tarkoittanut,en minäkään,löytyy se herkkä hipiä minultakin.En vaan osaa mielistellä ketään,pyrin olemaan aito oma itseni.Pidän siitä,että asioista annetaan suora palaute minulle itselleni,eikä välikäsien kautta,En takerru lillukanvarsiin.Koen olevani jonkinasteinen julkisuuden henkilö,ymmärrän tekemisiäni ja varsinkin tekemättä jättämisiäni seurataan tarkalla silmällä ja kuunnellaan tarkalla korvalla.Lillukanvarret olen joutunut unohtamaan vuosia,vuosia sitten.

Olen koko elämäni ajan kuullut sanottavan,olet liian lihava ja olet sitä ja tätä.Jos olisin näihin sanontoihin takertunut,en uskaltaisi ovesta ulos päätäni pistää.Niinpä olen mielessäni päättäny,että puhe lihavuudestani on pieniä lillukanvarsia,joille kintaalla viittaan.Eikö sieltä läskien seasta nähdä minua ihmisenä,vai olenko niin paksun läskin peitossa,että sen sisältä ei löydy mitään.Yleensä en tuijota ihmisen ulkonäköä,varsinkaan tässä iässä,kun emme ole missejä ja ensirakastajia näytämöllä.Jokainen meistä on ihminen,persoona,ulkokuorensa sisällä.Minulle merkitsee sydämensivistys ja sisäinen kauneus,tuhat kertaa enenmmän kuin ulkoinen habitus.Lillukanvarret ovat pikkusieluja varten,ihmisen jonka elämässä ei ole mitään muuta,kuin hakemalla hakea virheitä kanssaihmisistä ja heidän tekemistään...näin se vaan on.Tälläistä on elämä...lillukanvarsineen.