Tuli mieleen Lapin Kansan kirjoituksestä jänis kanta lisääntynyt Rovaniemen seudulla.Uskokaa tai älkää,mutta elämä ajokoira Miinamme kanssa oli antoisaa.Olihan se vähän,kuin lapsen asemassa perheesämme.Nukkuminen vieressäni oli Miinalle mieleistä,Markku ei oikein siitä pitänyt,muttei se minua ja Miinaa häirinnyt.

Metsässä Miina oli,kuin tuli ja leimaus,mutta kotosalla lempeä seurakoira.Olin kerran lenkila Miinan kanssa Ivalossa,kun varusmiehet harjoittelivat miinakentänraivausta.Sotilas huusi kovalla äänellä miina,ja meidän Miinamme kirmasi iloisesti häntää heiluttaen sotilaan luo.Huomasimm olevamme häiriöksi poistuimme kotiin päin.Joka ei tietenkään ollut koiralle mieleistä,olisi ollut niin mukava leikkiä miinaleikkiä varusmiesten kanssa ja pihistellä käsneitä,emännälle nähtäväksi.Tyhmä emäntä ei ymmärtänyt,vaan marssitti kotiin.

Olin kerran kauppareissulla Miinan kanssa,koira kökötti etupenkillä,viereen pysäköi Vesa-Matti Loiri ja halusi rapsutella Miinaa ja samalla kehui koiran olevan komea ja hyväluontoinen.Samaa kertoi keihässankarimme Pauli Nevala,kun Miina oli mukanan työpaikallani.

Erään kerran naapurissa asuva kapteeni,lainasi Miinaa metsäreissulle,saaliina muutama pupujussi,kaikk meni hyvin,kunnes lähestyttiin kotirivaria,koira jumitti  itsensa helikopterikentälle ei eteen ei taakse,istua jökötti vain.Isäntä täytyi hakea apuu,että koira saatiin kotiin.Miina oli vähän niikuin omantiensä kulkija,teki mikä miellytti,ei välttämättä mitä käskettiin.

Kerran talvella ovipielessämme roikkui jänis,päiväkodin tädit olivat kauhuissaan,viekää se pois lapset saavat traumoja,kuolleesta pupusta.Näin nykylapsia yritettin vierottaa luonnosta ja arkipäivänelämästä.

Mutta eläimen ikä on rajallinen se pitää tietää jo otaessaan,mutta luopuminen on aina yhtätuskaista.